Pinnalla NYT: mansien kieli ja kulttuuri

6.4.2008



Itämansin kielioppi ja tekstejä
(Ulla-Maija Kulonen / Suomalais-Ugrilainen Seura 2007)

Vogulien (mansien) kansankulttuuri. Artturi Kanniston kansatieteellisiä muistiinpanoja 1901–1906
(Toim. Ildikó Lehtinen ja Jenni Sourama / Suomalais-Ugrilainen Seura 2007)


Vuosi 2007 oli suomalaisen mansologian juhlaa: nyt on suomeksi saatavilla kattava esitys sekä yhdestä mansilaisesta kielestä (itämansista eli Kondan mansista kaksine murteineen) että mansien kansankulttuurista. Yhdistävä nimi aineistojen takana on Artturi Kannisto, joka vietti vuodet 1901–1906 Länsi-Siperiassa tutkimassa mansien (silloin vogulien) kieltä ja kulttuuria Suomalais-Ugrilaisen Seuran stipendin turvin. Kannisto oli perusteellinen ja kävi joka ikisen mansiperheen luona, matkaten yhteensä yli 4 000 kilometriä.

Kannisto ei itse ehtinyt toimittaa kansatieteellisiä muistiinpanojaan julkaisukuntoon, mutta hän käytti niitä luentojensa pohjana kursseillaan vogulien kansatieteestä vuosina 1938–1941. Luennot kirjoitti lähes sanatarkasti ylös Auvo Hirsjärvi. Näiden muistiinpanojen pohjalta Ilmar Talve koosti yhtenäisen esityksen, jonka nyt ovat toimittaneet kirjaksi Ildikó Lehtinen ja Jenni Sourama.

Kieliaineistoa Kannisto keräsi myös runsaasti. Hän kirjasi ylös mansien folklorea (saksankielisellä raakakäännöksellä varustettuna) viiden niteen ja yli 2 400 sivun verran, ja näistä puoli vuosisataa sitten julkaistuista aineistoista Ulla-Maija Kulonen on koostanut itämansin kieliopin lukuisilla havainnollisilla lause-esimerkeillä varustaen. Lisäksi edelleen on kesken Kanniston mansin kaikista yhdestätoista murteesta keräämän sana-aineiston toimittaminen mansin suursanakirjaksi. Tämä suursanakirja tulee käsittämään noin 30 000 sana-artikkelia murrevariantteineen, ja siitä tullee kaksiosainen.

Kieli

Uralilaisista kielistä on suomeksi ollut yleistajuisia oppikirjoja saatavana vain suurista tai muuten tunnetuista: unkarista, virosta ja pohjoissaamesta. Suomalais-Ugrilainen Seura on lisäksi julkaissut opiskelijoiden tarpeisiin suomenkielisiä oppaita mordvasta, marista, udmurtista ja komista, joita kaikkia puhutaan Keski-Volgan ja Kaman alueella Euroopan itäreunalla. Sen sijaan Uralin takaisista eli Siperian kielistä ei suomeksi ole ollut oppimateriaalia tarjolla. Tässä suhteessa Itämansin kielioppi ja tekstejä täyttää huomattavan suuren aukon.

Mansilaiskieliä lasketaan nykyään olevan neljä, joten se on oikeastaan samanlainen kielihaara kuin itämerensuomalaiset tai saamelaiskieletkin. Mansia puhutaan Siperiassa heti Uralin itäpuolella, Obin ja Irtyšin länsipuolisten sivujokien varsilla. Mansi luetaan perinteisesti kielikunnan ugrilaiseen haaraan yhdessä hantin ja unkarin kanssa, vaikka tätä näkemystä onkin kritisoitu viime aikoina. Ugrilaisilla kielillä on kiistatta paljon yhteisiä piirteitä, mutta nämä voisivat ilmeisesti olla yhtä hyvin pitkään jatkuneen rinnakkainelon tulosta kuin yhteisen välikantakielen peruja. Esimerkiksi itämansin muoto äl(ää)naam ’tappaisin’ on jopa maallikon silmään aineksiltaan ja merkitykseltään lähellä unkarin muotoa ölném ’tappaisin’. Suomesta sen sijaan ugrilainen ilmaisu eroaa kolmessa kohtaa: suomessa tätä verbiä ei lainkaan tunneta, kyseinen n:llinen modustunnus ilmaisee suomessa konditionaalin sijasta potentiaalia (”antanen”) ja yksikön ensimmäisen persoonan pääte on -n eikä -m.

Mansi tutustuttaakin suomalaisen kielenoppijan osin tutun oloiseen mutta osin perin vieraaseen logiikkaan. Oudoimmat piirteet lienevät unkaristakin tutut objektikonjugaatio (verbin määräinen taivutus) sekä genetiivin puuttuminen: jos tekeminen kohdistuu sellaiseen kohteeseen joka on jo edellä mainittu, sitä ei tarvitse enää mainita vaan se näkyy verbin persoonapäätteessä; omistusta ilmaistaan genetiivin sijasta omistusliitteellä kaavalla ”mies henkensä” (’miehen henki’). Mansia onkin epäilemättä helpompi lähestyä unkarin jo tuntien, mutta ikivanhat yhteiset piirteet kyllä aukeavat suomalaisellekin: kooli ’kuolee’, maa ’maa’.

Kaikki mansin erikoisuudet eivät kuitenkaan löydy unkarista. Mansi on esimerkiksi säilyttänyt duaalin eli kaksikon: sen lisäksi että minä teen ja me (useat) teemme, on vielä erilaiset verbimuodot sille, kun meitä on kaksi tekemässä. Lisäksi erityisesti mansin passiivi on kätevä rakenne: lause läxwäg koontnø merkitsee ’sotajoukko hiipi heitä kahta kohti’. Verbivartaloon läx- ’hiipiä’ (x = kohiseva h) on liitetty passiivin duaalin kolmannen persoonan pääte, eli hiipiminen kohdistuu heihin kahteen, ja sana koont ’sotajoukko’ on tässä rakenteessa datiivissa (ø = ö ilman huulien pyöristämistä). Kirjaimellinen merkitys olisi siis jotakuinkin ”he-kaksi-tulevat-hiivityiksi sotajoukolle”. Tällaista opetellessa saattaa suomalaisen aivo helposti nyrjähtää – mutta toisaalta voidaan ajatella positiivisesti, että eksoottisen kielen etsinnässä ei tarvitse mennä omaa kielikuntaa edemmäs.

Mansien folkloresta kerätyt esimerkkilauseet avaavat aivan uusia maailmoja kielenoppijan eteen: opimme sanomaan mansiksi ’ukkosi vajosi suohon’, ’olet nainut jonkun metsäpirun, jonkun metsähiiden’, ’toverit, tanssimestarimme putosi veteen’, ’hän leikkasi ovensuussa veljiensä suksien mäystimet poikki’, ’olet ryöstänyt minun sisareni, vaikka sinulla ei ole ruokalusikkaa ei keittolusikkaa’, ’oletko sattunut näkemään seitsemää kuuranokkaista metsäkorppiveljestä?’, ’joko sinä tapat hänet tai et tapa, mutta jos joku siihen pystyy niin sinä’ ja ’vittuun mädänneet jätkät, luitako te syötte, kun teillä ei ole voimaa?’. Ainakin minusta tämä on paljon mielenkiintoisempaa kuin oppia kysymään, onko hotellissa vesivessaa tai haluatteko kuulla aikatauluja.

Kulttuuri

Mansinkieliset esimerkit jäävät monin paikoin ymmärtämättä, ellei lukija tunne sitä kulttuuria, joka kieltä käyttää. Siksi onkin hienoa, että samana vuonna ilmestyy suomeksi myös kirja mansien kansankulttuurista. Aihepiirejä ovat asuminen (lumimajasta pirttiin), kanto- ja kulkuvälineet (sukset, reet, veneet ja vetoeläimet), elinkeinot (metsästys ja ansastus, kalastus, maanviljely, karjan- ja poronhoito, sembransiementen ja marjojen keruu), ruokatalous (ruoat ja juomat, säilömis- ja valmistusmenetelmät), tekniset taidot (puun- ja nahankäsittely, tekstiilit), sairaudet ja lääkitseminen sekä lapset. Laajin aihepiiri on kalastus, johon liittyviä menetelmiä manseilla on kymmenittäin.

Mansien asuinalue on ollut pohjois–etelä-suunnassa lähes yhtä pitkä kuin Suomi, joten kansan asuinympäristöissä ja elinkeinoissa on suurta vaihtelua. Pohjoisimmat mansit ovat omaksuneet poronhoidon, kun taas etelämpänä pidetään nautakarjaa ja hevosia. Mansissa on säilynyt unkarin tavoin yhteisugrilaista hevossanastoa, joka todistaa muinaisesta aroelämästä: ’hevonen’, ’jouhi’, ’satula’ ja ’piiska’ (Johdatus unkarin kielen historiaan, ks. Kirjallisuutta). Lieneekin sattuman kauppaa, että mansia puhutaan nykyään Siperiassa ja unkaria Keski-Euroopassa, eikä päinvastoin.

Kiehtovinta mansien kansankulttuurissa on luovuus ja tuotekehittely; otan esimerkiksi käsijousella metsästämisen. Jousi ei ole mikä tahansa puusta katkaistu oksa vaan pitkän prosessin kautta valmistuva tehokas ase. Kaaren ulkopuoli valmistetaan kuusen eteläpuolisesta punaisesta pinnasta, ja sisäpuoli tehdään joustavasta koivusta. Sakarat, joihin jänne kiinnitetään, tehdään koivusta tai tuomesta. Osat liitetään yhteen liimalla (jota tehdään esim. kalasta), ja niiden ympäri kiedotaan tuohta, joka niin ikään liimataan. Jänne on hamppua tai nokkoskuitua.

Nuoliakin on paljon erilaisia: on teräviä nuolia ja tylppiä vasamia (jälkimmäisillä ammutaan oravia, jottei turkki vahingoitu). Kun vasaman nuijamaiseen päähän kiinnitetään terä, voidaan ampua arkoja vesilintuja kimmauttaen ammus vedenpinnasta lintuun. Tylpästi teroitetulla rautanuolella puolestaan voidaan ampua pinnan alle, kun tavoitellaan sukeltavia lintuja. Tai nuolen varren läpi voidaan työntää väkärauta, joka raapaisee kohdetta silloinkin kun nuolen kärki ei osu. Ja nämä kaikki on kehitetty todellisuudessa eikä elokuvakäsikirjoituksessa.

Jonkin verran mansien uskomuksia tulee esiin eri aihepiirien esittelyn yhteydessä, mutta varsinainen uskomusmaailman ja folkloren esittely jää aiheen ulkopuolelle. Myöskään koristemotiiveja tai tatuointeja ei kirjassa käsitellä, mutta näistä on jo tietoa saatavilla:


Kannisto, Artturi (1951–59): Wogulische Volksdichtung I–V. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 101, 109, 111, 114, 116.

Kannisto, Artturi (1933): ”Über die Tatuierung bei den Ob-ugrischen Völkern”. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia LXVII.

Obinugrilaisten kansojen koristekuosit (1953). Toimittanut Tyyni Vahter. Suomalais-Ugrilaisen Seuran kansatieteellisiä julkaisuja IX.




Edelliselle sivulle
Seuraavalle sivulle

Takaisin pääsivulle